LÄHEISET TOIPUVAT: EPÄTOIVOSTA ELOON

EPÄTOIVOSTA ELOON

Säpsähdin hereille ulko-oven kolahdukseen eräänä syksyn 2020 aamuyönä, kuten niin lukemattomia kertoja ennenkin. Sekunnin murto-osassa olin täysin hereillä ja viritin kuuloni äärimmilleen. Kuulin askeleita ja sitten tölkin sihahdus. Hiljaisuus. Käänsin kylkeä niin äänettömästi kuin pystyin.

Tavallinen tilanne meidän perheessä, mutta olin alkanut miettiä oliko tämä enää normaalia. En enää odottanut vapaapäiviä, viikonloppuja tai lomia. Odotin sen maanantaita ja arkipäiviä. Pelkäsin ja kannoin huolta  tulevaisuudesta. Selittelin ja myöhästymisiä, valehtelin juovan puolison tien tasoittamiseksi. Mietin kuumeisesti, miten saada puoliso tajuamaan, että hän juo liikaa, on ärtyisä ja vihainen, suuttuu, ei huomaa, miltä muista ihmisistä hänen lähellään tuntuu.

Tuona yönä vain jotenkin tajusin, että näin ei voi enää jatkua. Oli haettava apua. En kuitenkaan vielä tuolloin tajunnut ollenkaan olevani itse avun tarpeessa, vaan tein päätöksen avun hakemisesta puolisolle. Olin jo yli neljä vuotta aikaisemmin googlannut erilaisia hoitovaihtoehtoja alkoholismiin ja tutustuin Oikeahetkeen. Mieleeni oli jäänyt Oikeahetki avohoitomalli ja se tuntui parhaalta vaihtoehdolta puolisoani ajatellen. Seuraavana päivänä menin Oikeahetki sivuille ja totesin seuraavan infoluennon olevan jo parin päivän päästä. Ilmoittauduin luennolle heti.

Luennolla minun oli pakko myöntää itselleni, että puolisoni on todella alkoholisti. Tajusin myös, mitä asian myöntäminen voi merkitä itselleni ja perheelleni. Jos puoliso ei haluaisi myöntää ongelmaansa ja eikä haluaisi hoitoon, olisi ero edessä, koska minä en enää voisi ummistaa silmiäni ongelmalle. Tuolloin totuus tuntui sekä helpottavalta, että pelottavalta samaan aikaan ja sisälläni oli melkoinen tunteiden sekamelska. Teki mieli vieläkin vähätellä ja puolustella juomista, mutta silti sisimmässäni tiesin, että vanhaan elämään vain ei ollut enää paluuta. Mikan luennon lopuksi Riitta kertoi läheisille perustettavasta ryhmästä, joka alkaisi tammikuun lopulla 2021. Päätin heti osallistua ryhmään, vaikka en vieläkään oikein tajunnut tarvitsevani itse apua. Halusin lähinnä lisää tietoa kaikesta, mikä liittyisi alkoholismiin ja luulin sen tiedon avulla keksiväni, miten saisin puolisoni hakeutumaan hoitoon ja lopettamaan juomisen. Joka tapauksessa muistan hyvin sen miellyttävän tunteen, että minulla oli jotain positiivista odotettavaa parin kuukauden päässä ja kukaan ei voisi estää minua osallistumasta läheisten ryhmään. Toivo paremmasta elämästä oli alkanut itää.

Ensimmäisessä läheisryhmän tapaamisessa en jännittänyt ryhmään tuloa, mutta mietin, olinko oikeutettu osallistumaan tällaiseen ryhmään. Olivatko minun ja perheeni ongelmat sittenkään tarpeeksi suuria.

Ryhmä tuntui heti turvalliselta ja kaikkien kaunistelematon puhe omista kokemuksistaan rohkaisi avaamaan omia ajatuksia entistä syvemmältä. Ihmisten erilaisuus ryhmässä arvelutti aluksi hyvin paljon. Toiset olivat toipumisessaan jo pidemmällä. Aloittelevasta ryhmäläisen se sai tuntemaan kateutta ja epäilyä, voiko joku oikeasti olla noin tyytyväinen elämäänsä. Ihme kyllä ne ihmiset, jotka aluksi tuntuivat vieraimmilta, tuntuivat lopuksi kaikista mielenkiintoisimmilta tyypeiltä!

 Joka toinen viikko kokoonnuimme pohtimaan erilaisia tärkeitä teemoja ja osa-alueita itsessämme, esim. häpeää ja pelkoa. Hankin läheisille tarkoitettuja kirjoja ja aloin lukea aamuisin päivän tekstit. Nopeasti siitä tuli tapa, jota ei ollut vaikea noudattaa. Aina teksteistä ei löytynyt juuri sen hetken elämään peiliä, mutta kun seuraavana vuonna aloin lukea kirjoja uudestaan, niin sama teksti saattoi puhutella kovastikin. Teksteissä on niin paljon asiaa, että niitä ei pysty mitenkään omaksumaan kerralla ja siinä niiden hienous juuri piileekin, että uusia oivalluksia tulee pikkuhiljaa lisää oman toipumisen edistyessä. Kun kesä 2021 koitti ja läheisten ryhmä loppui, oli helpottavaa kuulla, että ehkä syksyllä alkaisi läheisten jatkoryhmä. Halusin ehdottomasti jatkaa.

Syksyllä läheisten jatkoryhmän kokoontumiset alkoivat kerran kuukaudessa. Minulle tuo aikataulu sopi täydellisesti. Kun tiesin, että tapaamiset jatkuvat koko syksyn ja kevään, se toi tietynlaista turvaa pitkäksi aikaa. Oli myös tarpeeksi aikaa käsitellä ja miettiä edellisen kerran aihetta, sekä tehdä mahdollisia kotitehtäviä rauhassa.

Haimme avioeroa yhdessä. Ero ei tuntunut enää ylipääsemättömän vaikealta asialta, vaan kuin luonnolliselta jatkumolta tähän prosessiin. Asiat olivat edenneet hitaasti, mutta koko ajan eteenpäin valitsemaani suuntaan, jonka tiesin sisimmässäni olevan ainoa oikea. Olin siis valmis tekemään tämän siirron.

Nyt olen asunut uudessa kodissa jo tovin  ja päätös elämänmuutoksesta on vahvistunut entisestään. Välillä voi mieli olla matalalla ja olen tunnistanut sen olevan eniten haikeutta ja surua siitä, kuinka 27 vuotta kestänyt parisuhde vain jää armotta alkoholismin musertamaksi ja kuinka paljon lapset ovat joutuneet tuon sairauden takia kärsimään. En ole katkera kokemistani ikävistä asioista, vaan tiedän, että ne oli koettava, jotta pystyin lähtemään toipumisen tielle.

En ole missään nimessä kokonaan toipunut tai valmis. Olen edennyt pikkuhiljaa ja lempi-iskulauseeni onkin: ”Hiljaa hyvä tulee”. Itselleni tärkeintä on, että olen saanut tukevan otteen siitä langasta, josta voin alkaa kutoa kestävää uuden elämäni verkkoa.

7.6.2022

”Tummakirjosiipi”